Ember & tallilaiset

6/11/2022

Kieltämättä aika hirvittyneenä odotin vielä viimeiset viikot hevosta pihaan. Sveitsistä Belgiaan kun ei kuitenkaan mikään mahdoton matka ole ja silti ori oli suunnilleen kadonnut jo muutamaan otteeseen. Kuski vaihtunut useampaan kertaan ja loppupeleissä en saanut enää kehenkään yhteyttä. Kunnes vihdoin marraskuisena aamuna heräsin puhelinsoittoon, jossa udeltiin viimeisen määränpään tarkempia koordinaatteja. Ohjasin naiskuskin alkuun ja hän lupasin tuoda hevosen pihalle tunnissa.

Kolmen tunnin jälkeen rekka peruutti parkkipaikalle. Nainen nousi autosta lähes välinpitämättömästi ja suhteellisen törkeästi ohitin hänet itsekin. Hän kuitenkin ehti kiivetä rekkaan ennen minua. Tallikaveri taputti olkapäätäni. Väänsin hermostuneena riimunnarua käsissäni, kun odotin naisen laskevan hevosen rekan perästä. Se kuulosti erityisen hermostuneelta, pärskien minkä kerkesi. Tallin omistajakin oli ehtinyt tulla pällistelemään omalta ratsastusreissultaan. Viimein odottamani hevonen suunnilleen juoksi rekasta ulos, rekkakuski narunsa toisessa päässä pitäen henkensä edestä kiinni. Jos olisin ollut yhtään ilkeämpi, olisin ehkä nauranut ulkoisestikin. Kun nainen sai hevosen takaisin jotenkuten hallintaan, astelin heidän vierelleen nopeasti, kiitin naista ja hän ojensi ketjun käsiini ja perääntyi.

Vihdoin se seisoi siinä, marraskuun auringon alla. Maailman suloisin sinisilmäinen otus, jonka kellertävä karva näytti pahasti siltä, ettei sitä juurikaan oltu ehditty harjaamaan. Tiesin, että se oli vasta vuotias ja se tulisi näyttämään pieneltä, mutta enemmän naureskelin sisäisesti sen metrijaloille, joihin sillä olisi vielä kasvamista. Kuulin vain ohimennen, kuinka tallikaverini Brigitte kiipesi rekkaan hakemaan hevosen tavaroita. Pystyin vain tuijottamaan sitä sanattomana.

Astaroth d'Royal, jokaisen tytön ja pojan unelmien satuhevonen - vaikka se kylläkin mulkoili minua siihen malliin, että kylmässä ilmassa seisoskelu ei ollut sen mieleen. Ojensin käteni orin kaulalle ja silitin sitä hitaasti. Orin ilme ei juurikaan värähtänyt. Kasvattaja oli jo ehtinyt mainitsemaan, ettei se ihan hevillä kaikkiin luota. Vakuutin kuitenkin hänelle, että aion tehdä tästä varsasta parhaan ystäväni.

Puoli vuotta myöhemmin olimmekin suunnilleen erottamattomia. Ember kasvoi kovaa vauhtia ja komistui päivä päivältä, samalla kehittäen pieniä paheita... Kyllä sen kanssa muut tallilaiset pärjäsivät, mutta lähtökohtaisesti kävin keskenäni sen hoitamassa päivittäin.

Vielä puolitoista vuotta myöhemmin Ember oli pikkuhiljaa lopettamassa kasvunsa ja alkoi näyttämään vihdoin ihan oikealta hevoselta. Olimme jo aiemmin keväällä lähtenyt suunnittelemaan sen ratsukoulutuksen aloitusta, mutta halusin odottaa vähintään sen kolmivuotispäivään. Satulaan ori oli jo tottunut ja pikkuhiljaa myös ratsastajan painoon selässä, eikä mitään katastrofaalista ollut vielä tapahtunut. Ember oli kahden vuoden ajan joka päivä osoittautunut elämäni parhaaksi ostokseksi, enkä olisi siltä vähempää odottanutkaan.