Aaveleiri Whïtewoodissa 25-27/11/2022
On ihmisellä varmasti parempiakin ideoita, kuin pakata vajaa nelivuotias viikonloppuleirille Lappiin. On varmasti tyhmempiäkin ideoita, sillä en oikeastaan ehtinyt epäröidä lähtöä juuri ollenkaan. Matka leiripaikalle oli toisaalta suoraan helvetistä ja Rainin astuessa pakkastuulen kiihdyttämään räntäsateeseen näin sen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lyövän korvat kiinni niskaan. Ori näytti suunnilleen siltä, että se toivoi minun löytävän lähimmän kuopan ja jäävän sinne. Luovutin Rainin mielelläni Charlotteksi itsensä esitelleelle naiselle, joka katsoi farkkutakkivalintaani selkeästi sisäisesti nauraen. Silitin vielä poikani turpaa, ennen kuin juoksin sisälle piiloon säältä.
Viikonlopun aikataulun läpi käytyämme pääsimme ensimmäisen luennon pariin. Olin mielestäni laskenut tapahtumasivuilta, että meitä leiriläisiä olisi yhteensä kahdeksan, mutta ehkä matikkapääni vain petti tai meitä tosiaan oli vain seitsemän. Kävimme pienen kierroksen siitä, miksi olimme kukin leirille päättänyt lähteä ja jännitin omaa vuoroani jo ennen aikojaan. En jännitykseltäni osannut edes miettiä vastaustani, kunnes Michael – mitä ilmeisimmin paikan omistaja – katsoi minua kysyvästi ja älysin vain tuijottaneeni häntä takaisin. ”Yes, of course, niin siis. Hm.” tunsin, kuinka kasvoni alkoivat punottamaan. ”Niin, muistan jo pienenä olleeni epäuskoinen siitä, etteikö kuoleman jälkeen tapahtuisi muka mitään. Kuulin tästä leiristä, um, from a friend ja hän olisi halunnut lähteä kanssani, muttei ehtinyt. En kuitenkaan halunnut jättää tätä välistä,” sain vihdoin soperrettua ulos. Michael ja muut nyökkäilivät hymyillen, etenkin vieressäni istuva Viktor. En tainnut katsoa häntä suoraan kasvoihin. Muistin, etten ollut vastannut Thierryn viesteihin laskeuduttuani.
Tytöt jälkeeni kertoivat omat kokemuksensa ja tunteensa, kunnes sisään aiemmin kävellyt mies vihdoin esittäytyi luennoitsijaksemme. Matkasta väsyneenä vietin puolet ensimmäisestä luennosta puoliunessa, mutta yritin puhtaasta kohteliaisuudesta nyökkäillä silloin tällöin, kun luennoitsija kertoi aaveenmetsästyksestä ja laitteistostaan, joka olisi varmasti ollut mielenkiintoisempi hereillä. Piti muistaa vastata Thierrylle. Varmaan laittaa Rainista kuva Bethillekin.
Luennon jälkeen poikkesin pikaisesti käymään tallissa, lähinnä pysyäkseni hereillä. Illan meedioistuntoon oli vielä hetki aikaa. Tallin ovesta astuessani Rainin kaksiväriset korvat pistivät luonnollisesti silmään ensimmäisenä. Ori näytti jokseenkin tyytyväiseltä, vaikkakin matkasta myös väsähtäneeltä. Se huomasi minut jo ennen kuin pääsin ovelle, ja yritti tunkea turpansa karsinan kaltereiden läpi kättäni kohti. Naurahdin ja tarjosin sille muutaman herkun taskuni pohjalta. ”Nyt poseeraa, Liesbeth tappaa meidät molemmat muuten,” kuiskasin sille nostaessani puhelimeni esiin ja ottamalla sarjan nopeita ja sumuisia kuvia Rainistä, jotka lähetin suoraan Bethille. En ehtinyt jäädä odottamaan hänen vastaustaan, vaan painoin nopean suukon Rainin turvalle. Vastaukseksi sain tuohtuneen hönkäyksen. Nauroin palatessani leiriläisten luo.
Meedioistunto oli enemmän kuin odotuksen arvoinen. Vaikken etuoikeutettuna ollutkaan menettänyt vielä ketään kovin läheistä – isovanhempia lukuunottamatta, mutta heistä en mitään muistanutkaan – jos entistä koiraa ei lasketa. Sen olin jo nähnyt useamman kerran yöllä kotiin tallilta palatessani. Cumulus ei jättänyt kylmäksi elämässä eikä kuolemassa, ja sen satunnainen ohikulku ei antanut suurelle kaipaukselle tilaa. Osa leiriläisistä sai enemmän tai vähemmän näyttäviä viestejä tuonpuoleisesta. Itse pyrin keskittymään lähinnä toivomaan, että kotona säilyisi täysi järjestys.
-
Eilisillasta ei jäänyt paljoa pohdittavaa, kun pääsin vihdoin sänkyyn, seuraavaksi huomasin vain herääväni minuuttia ennen kellonsoittoa. Thierryltä oli tullut vielä kaksi uutta viestiä, Liesbeth oli vastannut kuvalla Emberistä aamuheinillään ulkona. Ori näytti tyytyväiseltä, kun aamutuimaan kiljuva tarhanaapuri oli viety toiselle puolelle Eurooppaa. ”Kerro Emberille, että painajainen palaa pian takaisin,” kirjoitin äkkiä takaisin ja nousin valmistautumaan uuteen päivään.
Enkeliluento avasi käsitystäni myös kodista lisää. Grimren oli luonnollisesti omituinen paikka, mutta enpä ollut aiemmin tullut edes ajatelleeksi, että ehkä enkeleillä olisi joku paikka meidänkin maailmassamme. Äitini oli aikoinaan vannottanut, että tallin pääoven päälle oli asetettava vanhan kansantarun suojelussymboli, kuin pieni suojelusenkeli. Äidin ja minun mielipiteeni pelastuksesta ja suojeluksesta olivat aina olleet hieman eroavaiset, mutta tottakai suostuin hänen pyyntöönsä. Aloin pyörittämään enkeliteoriaa mielessäni ja pistin muistiin, että Samuelin kanssa oli keskusteltava. Niin, Thierrylle pitäisi vielä vastata.
Shamanistinen istunto ei jostain syystä tuntunut luontevalta, joten poikkesin tutustumaan paikan porotokkaan sillävälin. ”Miten en ole koskaan ennen nähnyt näitä?” Innostuin niistä niin paljon, että täytin puhelimeni gallerian kuvilla pörröisistä sarvipäistä.
-
Yölliselle vaellukselle lähtiessämme ehdin jo sisäisesti hävetä ratsuani. Jo ennen kuin ehdin saapua talliin, kuulin kuinka sitä yritettiin komentaa. Ovelta näin, kuinka Rain kuopi karsinansa lattiaa ja potki ovea. ”Ei luoja,” mutisin ja kiiruhdin oriin luokse. Se pysähtyi kuin taikaiskusta, en ennättänyt edes suutani avaamaan. Pahoittelin sen käytöstä muille suuresti, ”ei se ikinä tätä kotona tee.” ”Ehkä uusi paikka on vain jännittävä ilman sua,” yksi tytöistä kommentoi. Hymyilin hänelle vaisusti vastaukseksi ja lähdin kasaamaan Rainin tavaroita. Heti poistuessani oriin näköpiiristä pauke jatkui.
Se päätti kuitenkin pistää parastaan, kun kiipesin sen selkään pihalla. Maahan yön aikana satanut lumipeite oli sen mielestä maailman hienoin asia ikinä, Rain suorastaan vaati tunkea turpansa kinoksiin, kun odotimme muiden valmistautuvan. Oriin voimakas lumennuuskuttelu sai muut naureskelemaan, hyväntahtoisesti tietenkin. Rain ei tuntunut piittaavan pimeydestä ollenkaan, vaikka itse hermoilin hieman. Täyteen pimeyteen en koskaan tottunut, omasta pihastakin on lähdettävä nopeasti ja taakse katsomatta. Onneksi pikku-Rain ei paljoa pelkää, ja lähdimme jonon mukana metsikköön.
Laavulle saapuessamme olin lähinnä jännittyneempi pimeydestä kuin seurasta, mikä olisikin tarina kotiin vietäväksi – näin jo päässäni, kuinka Liesbeth ja Elize nauraisivat. Nuotiolla kerroimme tarinoita kohtaamistamme aaveista, ja tunsin kutkan päästä ääneen ja kertoa mistä tahansa, mitä olen nähnyt. Ahdistus ja sosiaalinen huonovointisuus veti pidemmän korren ja tyydyin kuuntelemaan muiden tarinoita. Ne olivat myös lähtökohtaisesti mielenkiintoisempia kuin omani.
Paluumatkalla tiellemme loikkasi jostain jänis, joka sai sydämeni pysähtymään. Olin uppoutunut omiin ajatuksiini, salaa ihaillen perässämme kulkevaa Karlan kaunista ahaltek-tammaa. Muut hevoset eivät reagoineet Rainin säpsähdykseen, lähinnä katsoivat meitä hieman kummastellen. Rain pääsi kuitenkin säikähdyksestään yli nopeasti ja päätti, että vauhtimme oli liian hiljainen. Sitä pidätellessäni puhtaalla tahdonvoimalla pysymään muiden tahdissa mietin jälleen, kuinka meitä ei oltu luotu lähtemään kotipihasta.
-
Viimeinen päivä vierähti nopeasti ja lähdimme Rainin kanssa ensimmäisten joukossa, jotta ehtisimme vielä ihmisten aikaan kotiin. Liesbeth olisi meitä vastassa lentokentällä.
Pihaan päädyimme kuitenkin vasta lähempänä keskiyötä. Vietimme ajomatkan täydessä hiljaisuudessa, Beth oli erityisen väsyneen näköinen ja musiikki olisi vain pahentanut hänen oloaan. Olin umpiväsynyt viikonlopun jäljiltä itsekin. Liesbeth piti ajoneuvonsa sumuvaloja päällä kokoa matkan, vaikka yö oli kirkas lumettomuudesta huolimatta. Ikävöin sitä pihan peittämään lumikerrosta salaa. Thierry, pihaan jääneestä autosta päätellen, oli jättänyt kaikki pihan valot päälle meitä varten. Oritallin ikkunoista kajasti himmeää valoa satulahuoneen lähettyviltä, tammatallissa oli tuttuun tapaan täysin pimeää. Laskettuani Rainin alas trailerista kiitin Liesbethiä, joka trailerin autostaan irrotettuaan lähti ajamaan suoraan kotiin. Vein sanattomasti Rainin karsinaansa ja silmäkulmastani näin, kuinka Thierry hiljaa haki meidän laukkumme pihalta. Kotimatkasta tulisi kiusallinen. En koskaan muistanut vastata miehen viesteihin.
